10–11.07.2005

Kun ottaa huomioon Suomenkin puolelle ajetut kilometrit, ja Viron lauttamatkan niin seuraavanlaisiin lukemiin päästään kun ollaan Puolassa, Varsovassa: n. 1380 kilometriä, matkan keskinopeus 56,9 km/h, ajamisen keskinopeus 70 km/h, liikuttu aika 19,45 tuntia, pysähdyksissä ollut aika 4,3 tuntia ja MATKAN KESTO 24,18 TUNTIA, no huh huh.. Nämä tekstit tulevat olemaan sitten viimeiset viralliset ns. taulukkotiedot, haloo olimme lomalla…

 

Matka alkoi sunnuntaina 10.07 kummipojan konfirmaation ja kahvitilaisuuden jälkeen. Ari tuli meille n. klo. 14 ja pakkasimme autoon viimeiset mieleen tulevat asiat. Olin jo aiemmin hyvästellyt rakkaan vaimoni joka jäi vielä auttamaan siskoani konfirmaation kahvitilaisuuden ylläpidossa, ja tyttäreni joka jäi vaimon luo, ja kotona jutellaan vielä muutama sana pojan kanssa ja matka alkoi. Suuntasimme kohti Mikkeliä jossa tankkaamme Arin pyörän, ja matkaan ottamamme kaksi 20 litran Jerry-kannua, joista tuli vielä tulevaisuudessa vaikeuksia. Ensimmäinen kunnon moka: Unohdin laittaa toisen kannun korkin kunnolla kiinni, ja kun poistumme huoltoasemalta kiihdyttäen bensaa loiskahtaa konttiin ja koko auto haisee bensalle, siis helv… pahalle. Matka jatkui kohti Helsinkiä ja Länsisatamaa kaikki mahdollisen ikkunat auki. Veto kävi niskaan ja paine löi korvia lukkoon, mutta olimme matkalla, ja mieliala kaiken kaikkiaan korkealla. Länsisatamaan saavumme GPS:n opastamana 45 min. liian aikaisin, mutta onpahan aika syödä eväät tässä vaiheessa.

Laivassa nautimme vielä kahvia ja pullaa (ilman väliaikaa, kts. vintiöt) ja ihmettelimme kuinka kovaa moinen paatti menee, GPS näyttää n. 60 km/h. Siis tosi lujaa jos ajattelee minkä kokoisesta paatista on kysymys. Peräaaltokin on sen kokoinen että hieman säälien ja hymyillen ajattelimme niitä jotka siihen joutuu. Olimme n. klo. 23.45 Tallinnassa josta passitarkastuksen jälkeen tien päälle. Heti tuli ilmi että Garminin GPS ohjelma kaipaa kovasti uudelleen rakentamista koska GPS reitti ei käy tien päälle ja naisääni hokee kokoajan ”Recalculating”, siihen kun lisää vielä lievän paniikin kun ajat maassa jossa et ole ennen ajanut, niin soppa alkoi olla aika valmis. Viroa läpi ajaessamme huomaamme sen, että nuoriso käveli pilkkopimeässä ilman mitään heijastimia, ja liftaa. Ei siinä muuten mitään, mutta kun he tulivat liftaamaan keskemmälle tietä, niin muutama meinaa jäädä alle, tummat vaatteet jne… Matka jatkui kohti Latviaa välillä pyörää tankkaillen, meri ja sen kaunis ranta jäi jonnekin pimeyteen, ja vihdoin saavuimme keskellä pimeyttä hohtavaa Latvian raja-asemaa.
 

Rajasta pääsimme yli aika kivuttomasti, mitä nyt lievä kieliongelma kun kaunis rajavartija nainen ei tahdo ymmärtää englantia niin hyvin. Ajelimme kylien läpi pilkkopimeässä ja oikeastaan mitään erikoista ei jää mieleen, koska kaikki oli pimeänä bensa-asemia lukuun ottamatta, jotka olivat muuten karseassa kunnossa, ainakin ne missä me olimme. Via Baltica on edelleen aika surkeassa kunnossa verrattuna Suomen teihin, ja mielikuva suorasta baanasta läpi noiden maitten rapisee sen siliän tien, mutkia, risteyksiä ja jne. No okei, joku sanoo että hyvä tiehän se on ajaa, niin on, mutta ensikertalaiselle se oli aika karsea kokemus noin kaiken kaikkiaan. Matka jatkui, ja saavuimme Liettuan raja-asemalle.
 
Liettuan raja-asemalla oli sitten seuraava pulssia nostattava tapahtuma. Tullimies pyytää aukaisemaan takakontin, ja heti hän takertui Jerry-kannuihin. Mitä astioita? Mitä sisällä? Tiedätkö että vain 20 litraa luvallista tuoda maahan? Yritin siinä sitten pää punaisena selittää hänelle, että bensa on tuota pyörää varten jolla pääsee 150 km. yhdellä tankilla, ja kun ei ole mitään kokemusta miten tiheään on asemia, niin ne ovat varalta. Sekin vielä, että oma auto on diesel-auto, ei bensa, eli bensa on MOOTTORIPYÖRÄÄ varten… Kun tullimies alkoi selittää, että kun heidän maassa on asemia 20–30 km:n välein, alkoi tunnelma minun hihittäessä moista väitettä nousta aika korkealle. Kun sitten annoin kaverille myöten, ja pyytelin anteeksi tietämättömyyttäni, ja lupasin etten enää koskaan tuo noin paljon bensaa mukanani maahan, saimme luvan jatkaa matkaa. Liettuasta ei ole oikein muuta sanottavaa kuin, että maa on Via Baltican varrella sangen mitään sanomaton MINUN MIELESTÄ. Tietenkin jos olisi ajellut eri kaupunkeja läpi, ja katsellut nähtävyyksiä olisi mieli varmasti toinen. Jossain vaiheessa alkoi ajaminen painaa niin paljon, että hereillä pysyminen oli enemmän kuin vaikeaa, joten bensa-aseman pihalle parkkiin, ja puolen tunnin nokkaunet. Tämän jälkeen pakollinen tankkaus, ja vessassa käynti. Puolan rajalle saapuessa päivä oli lämmennyt hellelukemiin, ja rajalla joutui odottamaan jonkun aikaa ennen kuin aukaisivat toisenkin portin, jonka jälkeen menimme läpi aika nopeaan.
Puolassa huomasin kauniiden maisemien jälkeen seuraavaksi, että ihmiset elävät tuolla kuten ”me” kauan sitten, sillä ihmiset ajavat vielä härkävankkureilla ja traktoreilla emännän seisoessa nostolaitteen varsien päällä. Ajokulttuuri autoilla on aivan eri maata, turha sinne on diesel-Renulla lähteä paikallisia Bemuja härnäämään. Vaikka auto ei olisikaan ”tykki” periksi eivät toisilleen anna, parhaimmillaan ajetaan vaikka neljä rinnan, mikä oli epävirallinen ennätys. Paras nähtävyys mikä eteemme sattui liikenteessä oli, kun ajoimme n. 90 km/h ja huomasin, että puoliperävaunurekka aikoo ohittaa meidät, ja toinen sen jälkeen. Eihän siinä mitään, mutta kun kaveri ajaa rekallaan n. 100km/h, ja toinen samanlainen rekka on köytetty puskurista puskuriin narulla, ja välimatkaa näillä on se 1-1,5 metriä, että silleen Puolassa. Siellä ei muuten oikein kukaan suostunut puhumaan Englantia, vaikka muutamasta huomasi, että kykyjä saattoi olla vaikka kuinka. Sattui vaan eräällä huoltoasemalla, että WC oli ulkopuolella, ja lukossa. Kaitsu reippaana miehenä avainta kysymään, kukaan ei puhu Englantia, ja kun meikäläisen tarve keventämään kasvaa, eikä kukaan anna avainta, alkoi paikallinen työntekijä osoittamaan sellaista mielialaa, että asemalta oli paras häipyä, ja nopeaan. Perhana miten lyhyt pinnaista porukkaa, kun ajattelee, että minä olin asiakas. Matka jatkui pienten kylien, ja oikein kauniitten maisemien läpi, ja alamme lähestyä Varsovaa. Ostimme kartan bensa-asemalta, ja yritämme epätoivoisesti tutkia sitä. Saavuimme Varsovan reunamille, ja aloimme etsiä kuumeisesti hotellia. Ajoimme 4-kaistaista tietä pitkin kohti keskustaa, ja jossain liikenneympyrässä meikä päättää viheltää pelin poikki, ja suunnistaa aiemmin väärällä puolella tietä ollutta hotellia kohti. Pysähdyimme bensa-asemalle kysymään ohjeita, ja hetken hortoiltuamme liikenteen seassa silmääni osui pienen pieni kyltti, joka ei ollut se jota haimme, mutta kumminkin joku. Ajoimme läpi kapeitten kujien, ja työmaitten, ja kaiken tämän keskeltä löytyi Hotelli Twins. Paikka oli oikein kaunis verrattuna ympäröivään maastoon, ja yksi yö yhdeltä huoneelta kahdella sängyllä aamupalan kanssa omalla vessalla ja suihkulla oli n. 50€. Ei paha, ei paha ollenkaan verrattuna tuleviin paikkoihin. Purimme kamat huoneeseen, ja alamme miettiä mitä seuraavaksi. Syömään ja juomaan, sehän se oli tärkeää. Söimme paikallista kalaa valkoviinin kanssa, ja jatkoimme illan viettoa suhteellisen leppeässä tunnelmassa, jonka seuraamuksia kerron sitten myöhemmin. Näin oli ensimmäinen pätkä takana päin, joka otti sen reilut 24 tuntia, mutta olimme kumminkin Varsovassa, jossa tarkemmin asiaa illan mittaan pohtiessamme totesimme ettemme olleet koskaan aiemmin vierailleet..... Varsovassa… Myöhemmin lisää...
 
Edellinen
 
Seuraava päivä